11.11.2021
Luin haastattelun, jossa naishenkilö sanoi, että hän on oivaltanut elämän tarkoituksen olevan niinkin yksinkertainen kuin rakastaa. Hienosti oivallettu ja tiivistetty yhteen sanaan.
Vuosia sitten eräs opettajani sanoi, että ”meidän tulee vain rakastaa”. En ymmärtänyt silloin näiden sanojen syvempää merkitystä ja mietinkin usein, että mitä hän mahtoi tarkoittaa… Nyt, kun tätä polkua on tullut kuljettua hieman pidemmälle, ymmärrän paremmin nämäkin sanat.
Usein me ihmiset ajattelemme, että rakkaudella tarkoitetaan vain rakkautta kumppania, lapsia, läheisiä ja ystäviä kohtaan. Suuremmassa merkityksessä se on rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan eli voisi sanoa universaalia rakkautta. Meidän onkin paljon helpompi rakastaa läheisiämme, kuin vaikkapa itseämme tai ihan vieraita ihmisiä. Vaikealta voi tuntua myös rakastaa ex-puolisoa tai henkilöä, joka on loukannut tai satuttanut meitä.
Kun puhutaan itsensä rakastamisesta, se ei tietenkään tarkoita itserakkautta tai itsekkyyttä. Emme välttämättä osaa ajatella, että itsensä rakastaminen on itsensä arvostamista, hyväksymistä ja itselle anteeksiantamista. Niin usein ohitamme itsemme ja omat tarpeemme, kun asetamme kaikki muut etusijalle. Saatamme ajatella, että meillä ei ole niin väliä, kunhan kaikilla muilla on hyvä olla ja tehtävät tulee hoidettua.
Miten osaisimme olla armollisia itseämme kohtaan? Vaadimme paljon itseltämme ja huomaamatta vaadimme myös muilta. Jos taas opimme olemaan hieman armollisempia itsellemme, silloin olemme sitä toisillekin. Kirjassa Armoon lankeaminen (Basam Books v. 2013) opettaja Adyashanti sanoo, että ”armoa on kaikki, mikä auttaa meitä oikealla tavalla avaamaan itseämme, mieltämme, sydäntämme ja tunteitamme”. Armo on jotakin sellaista, mitä on hankala kuvailla, sillä se pitää kokea.
Jos ajattelemme vaikkapa jotakin ystävää tai ex-puolisoa, jotka ovat jollakin tavoin kohdelleet meitä huonosti. Rakkauden osoittamista lienee se, että pystymme antamaan heille anteeksi, jotta pääsemme itse vapaiksi. Tämän jälkeen voimme päättää, olemmeko heidän kanssaan tekemisissä vai jatkammeko matkaamme. Kaunan tai katkeruuden kantaminen syö vain meitä itseämme, siksi on hyvä, jos voimme vapautua näistä tunteista.
Saatamme kysyä, miksi pitäisi rakastaa aivan vieraita ihmisiä ja huolimatta siitä, miten he ovat käyttäytyneet. Voimmeko katsoa toista sinä sieluna, kuka hän on, vaikka emme pystyisi hyväksymään hänen käytöstään? Tämä ei ole ollenkaan helppoa, myönnän sen ja itsellä onkin vielä paljon opittavaa tämän suhteen…
Elämäntehtävästä
Moni pohtii sitä, mikä mahtaa olla hänen elämäntehtävänsä. Joskus aikoinani mietin tätä paljon itsekin. Yritin ikään kuin löytää ”määränpään” eli sen, mitä kohti olen matkalla. Minua häiritsi, kun en nähnyt tai tiennyt tarkkaan, mitä se voisi olla ja ajattelin, että minun tulee tietää etukäteen. Tämä ilmeisesti sen takia, että osaisin ”valmistautua” (vaikka sieluhan ohjaa oikeaan suuntaan, jos vain oppii kuuntelemaan….).
En muista, milloin ”lamppu syttyi” eli oivalsin, että olen matkalla kohti ylösnousemusta (sitten, kun sen aika on…) ja siihen etsintäni päättyi. Sain rauhan. Ylösnousemuksellahan tarkoitetaan maanpäällisen kierron päättymistä ja sitten jatkamme matkaa toisilla tasoilla. Tuon oivalluksen jälkeen olen tarttunut niihin tehtäviin, joita matkalleni siunaantuu ja toki kaikkiin tehtäviin ei tarvitse tarttua. Vain niihin, jotka tuntuvat sillä hetkellä oikeilta ja vetävät puoleensa.
Olen joskus kuullut, että meillä on kolmenlaisia elämäntehtäviä eli fyysinen, sielun ja hengen elämäntehtävä. Jollekin ihmiselle nämä kaikki voivat olla samaa tehtävää läpi elämän. Jollekin toiselle fyysinen elämäntehtävä voi olla se työ, jota tekee aluksi ja mihin on kouluttautunut. Seuraavaksi voi tulla jokin sellainen, johon tuntee vetoa ja mikä on ollut vaikka harrastuksena ja siitä tulee ammatti. Hengen tehtävä voi sitten olla sellainen, missä voi auttaa toisia ja johon tuntee kutsumusta eli tämä voi olla esim. toisten palvelemista. Joku rukoilee kärsivien puolesta, joku toinen tekee valotyötä koko maapallon hyväksi, joku auttaa lapsia tai tekee vapaaehtoistyötä, jne.
Kun näitä eri vaiheita elämässään katsoo taaksepäin, voi ehkä nähdä selkeästi, missä tehtävässä on tai on ollut kulloinkin. Mielestäni näitä tehtäviä ei tarvitse erityisesti hakea, vaan ne tulevat kohdalle juuri silloin, kun on niiden aika. Meillä on vapaa valinta eli voimme valita sen, mikä itseä kutsuu eniten. Mielenkiintoisinta on tämä matka, ei niinkään perille pääseminen.